Olen tässä hiljattain kiinnostunut downshiftaamisesta, elämän kohtuullistamisesta eli hidastamisesta. Netistä kuin tietoa etsin löytyi mielipidettä puoleen jos toiseen. Toisten mielestä hidastajat on laiskoja yhteiskunnan elättejä ja toisten mielestä hidastaminen on ihailtavaa mutta mahdotonta.
Aiheeseen liittyen olen löytänyt myös muutamia kirjoja. Viimeisin lukemani on Leila Saarivirran ja Martta Kaukosen kirjoittama Rikas elämä: Parempaa arkea hidastamalla. Suosittelen lukemaan tämän kirjan jos mielessäsi on ikinä ristennyt ahdistus täydestä kalenterista tai jopa ajatus hidastamisesta.
Itse ajattelin muutamassa postauksessa jakaa ajatuksia joita kirja on minussa herättänyt.
Kirjan alkupuheessa oli jo useita kohtia jotka minun oli pakko alleviivata omasta kirjastani. Kirjoittajat siinä kertovat etteivät suosittele ns. äkkipysähtymistä irtisanoutumisineen ja Intian joogaretriitteineen. Kirja kehoittaa asteittaiseen ja hyvin hitaaseen tahtiin tässä hidastamisessa. Leila ja Martta alleviivaavat hyvää ja toimivaa arkea, kohtuutta sekä omia arvoja kunnioittavaa elämää. Kirjassa kerrotaan myös hidastamisen varjopuolista. Hidastaminen kirjoittajien mukaan vaatiin huolellista suunnittelua ja vastuun ottoa omasta elämästä mutta samalla se tuo tyytyväisyyttä nykyhetkeen, vaatimusten viidakon keskellä.
Mieleeni vahvasti jäivät elämään seuraavat lauseet kirjan sivuilta "Onko minulla arvoa työelämän ulkopuolella?" ja "Yhteinen aika alkoi tuntua liian arvokkaalta myydä työnantajalle.". Nämä ajatukset pyörivät mielessäni. Seuraavassa postauksessa avaan niitä ja myös omia ajatuksiani enemmän.
lauantai 26. maaliskuuta 2016
keskiviikko 2. maaliskuuta 2016
Raiskausko?
Olen kotona ja arkipäivässäni kovasti tehnyt pienen pieniä muutoksia luonnonvarojen säästämiseen ja elämän ympäristökuorman pienentämiseen.
Kun loma koitti heitin ajattelemattomuuttani koko ideologiani ongelmajätteenä kuusen juurelle. Ajoin parin sadan kilometrin päähän kylpylään ihan itsekseni. Kylpylöissä veden ja sähkön kulutus on huima. Aamiaisbufeessa astioiden keräilykärryissä meni valtavasti ruokaa hukkaan. En toki tiedä mitä niille keittiön puolella tehdään mutta syömättä sitä ruokaa jäi suuria määriä. Lakanoita ja pyyhkeitä menee hurjasti pyykkiin ihan parin käyttökerran jälkeen. Valot palaa monissa paikoin 24/7. Pakkasarkkujen armeija ja jääkaappien rivistöt pitävät jatkuvasti limsaa ja jäätelöä kuluttajien saatavilla. Televisio oleskeluaulan reunassa on päällä vaikka kukaan ei sitä katso.
Se että minä kuljen huoneessani luonnon valossa ja säästelisin vessan vetämisissä, ei paljoa kokonaisen asiakaskunnan valinnoissa tunnu. Vaikka en uimaan ole halunnut mennä olen silti osana maksamassa kokonaisuutta. Iloisin mielin olen käynyt saunajoogassa ja ohjatuissa liikuntatuokioissa. Olen ottanut hoitoja ja syönyt hyvin. Saman olisin voinut tehdä kotonakin. Toki ruoka ei olisi ollut valmiina pöydässä. Olisinko silti voinut irtautua kotona arjesta ja sulkea silmäni pieniltä tahroilta ja kodinhoidollisilta epäkohdilta rentoutuakseni ekologisesti.
Toisaalta tehty on tehty eikä huonolla omalla tunnolla voi vaikuttaa menneisyyteen. Tulevaisuuden valintoihin voin vaikuttaa ja siksi on hyvä että nämä ajatukset edes nyt pomppasivat mieleeni. Nyt voin haastatella kylpylän ja hotellin väkeä ja tehdä tiettäväksi senkin että meissä asiakkaiss on myös ympäristöstä kiinostuneita.
Mistään netistä en löytänyt suoraa vertailua kylpylälomailun ympäristökuormasta yhden ihmisen osalta. Matkustustapoja kyllä vertailtiin ja ulkomaan matkoja. Ehkä koostan tästä jonkinlaisen ajatus tuotoksen jonka julkaisen myöhemmin. Virallisia lukuja minulla ei ole saatavilla mutta jotain suuntaa antavia ajatuksia kyllä.
Kun loma koitti heitin ajattelemattomuuttani koko ideologiani ongelmajätteenä kuusen juurelle. Ajoin parin sadan kilometrin päähän kylpylään ihan itsekseni. Kylpylöissä veden ja sähkön kulutus on huima. Aamiaisbufeessa astioiden keräilykärryissä meni valtavasti ruokaa hukkaan. En toki tiedä mitä niille keittiön puolella tehdään mutta syömättä sitä ruokaa jäi suuria määriä. Lakanoita ja pyyhkeitä menee hurjasti pyykkiin ihan parin käyttökerran jälkeen. Valot palaa monissa paikoin 24/7. Pakkasarkkujen armeija ja jääkaappien rivistöt pitävät jatkuvasti limsaa ja jäätelöä kuluttajien saatavilla. Televisio oleskeluaulan reunassa on päällä vaikka kukaan ei sitä katso.
Se että minä kuljen huoneessani luonnon valossa ja säästelisin vessan vetämisissä, ei paljoa kokonaisen asiakaskunnan valinnoissa tunnu. Vaikka en uimaan ole halunnut mennä olen silti osana maksamassa kokonaisuutta. Iloisin mielin olen käynyt saunajoogassa ja ohjatuissa liikuntatuokioissa. Olen ottanut hoitoja ja syönyt hyvin. Saman olisin voinut tehdä kotonakin. Toki ruoka ei olisi ollut valmiina pöydässä. Olisinko silti voinut irtautua kotona arjesta ja sulkea silmäni pieniltä tahroilta ja kodinhoidollisilta epäkohdilta rentoutuakseni ekologisesti.
Toisaalta tehty on tehty eikä huonolla omalla tunnolla voi vaikuttaa menneisyyteen. Tulevaisuuden valintoihin voin vaikuttaa ja siksi on hyvä että nämä ajatukset edes nyt pomppasivat mieleeni. Nyt voin haastatella kylpylän ja hotellin väkeä ja tehdä tiettäväksi senkin että meissä asiakkaiss on myös ympäristöstä kiinostuneita.
Mistään netistä en löytänyt suoraa vertailua kylpylälomailun ympäristökuormasta yhden ihmisen osalta. Matkustustapoja kyllä vertailtiin ja ulkomaan matkoja. Ehkä koostan tästä jonkinlaisen ajatus tuotoksen jonka julkaisen myöhemmin. Virallisia lukuja minulla ei ole saatavilla mutta jotain suuntaa antavia ajatuksia kyllä.
tiistai 1. maaliskuuta 2016
Päivä hemmottelua
Tänään saavuin Ikaalisten kylpylään.
Olin mielestäni ottanut hyvin aikaa ehtiäkseni tänne. Katsoin etukäteen matkan pituuden ja suhteutin sen aikaan. Mies sanoi kotoa Ikaalisiin ajavan noin kahdessa ja puolessa tunnissa, päätin varata kolme tuntia. Aikataulua saneli kahdelta oleva vyöhyketerapia varaus. Rehellisesti sanoen viimeisen puoli tuntia ajoin pöttöpoliiseille jarrutellen ja kylpylän pihassa syöksyin ensimmäiseen näkemääni vapaaseen ruutuun, joka oli varattu henkilökunnalle. Yhtä kaikki ehdin ajoissa.
Vyöhyketerapia oli tuttu juttu koulu ajoilta jolloin vuoroin makasin asiakkaana luokkatoverilleni ja vuoroin olin antamassa hoitoja toisille. Tiesin siis mitä tuleman pitää. Hoito tuntui siltä miltä pitikin mutta silti minulla oli olo kuin liukuhihnalla. Hoitavan terapeutin työskentelyote ei ollut erityisen henkilökohtainen eikä lämmin. Terapeutti ei kertaakaan kysynyt onko ote sopiva ja miltä hoito tuntuu. Kun terapeutti sai käsiinsä kohdan joka sai aikaan irvistyksen ja syvän henkäyksen, kohta ohitettiin yhtä vauhdilla kuin muutkin kohdat. Hetkeksikään terapeutti ei pysähtynyt tuntemuksieni kohdalle. Työ oli hyvin rutiinin omaista ja etäistä. Olin varannut puhtaat sukat laitettaviksi jalkoihin hoidon jälkeen. Yhtäkkiä vain tunnen kuinka terapeutti vetää jalkaani sukat jotka minulla oli tullessa ja sanoo että saan nousta. (Sivu mennen sanottuna minun ongelma on juurikin sukissa jotka ovat jo olleet jaloissa ja otettu pois. Vaikka sukat olisivat olleet vain hetken ennen pois ottoa minua inhottaa pukea niitä jalkoihini uudelleen. Siksi kuljen usein avojaloin.)
Vyöhyketerapian jälkeen kirjoittauduin sisään hotelliin ja totesin pettymyksekseni että huoneeni on noin 200 metrin päästä olevassa hotellirakennuksessa. Päärakennukseen pitää kulkea ulkokautta. Matka ei ole pitkä ja on ihan kiva haukata välillä happea. Siltikin päärakennuksen tiloissa ulkotakki on vähän liikaa. Ilman ei oikein tarkene kulkea, sen verran tuulee vaikka keli onkin ollut aika lauha. Myöskään huoneesta ei oikein tule näin iltasella piipahdettua katsomassa miltä meno vaikka tanssilattialla näyttää kun matkaa on. Jos voisi sujauttaa vaikka tossut jalkaan ja hipsutella rappuja ravintolan puolelle tulisi ehkä sosiaalistuttua hieman paremmin.
Hain autoni henkilökunnan parkkiruudusta ja siirsin sen majapaikkani eteen asiakkaille varatulle aluelle. Kannoin laukut huoneeseen ja kävin taloksi. Huone on ihan tavallinen hotellihuone ei mitään erityistä. Toki parveketta tupakointia varten en olisi tarvinut mutta eipä sen olemassa olosta mitään haittaakaan ole.
Neljän aikoihin lähdin buffet päivälliselle. Aika huonosti oli huomioitu tarjoilussa varsin vegaanius mutta itse syönkin kalaa satunnaisesti diabeteshoitajan hartaasta pyynnöstä. Päätin että tämä lomailu on tarpeeksi satunnainen ja päädyin loheen. Näin jälkeen päin en usko että hedelmäsalaattia lukuun ottamatta mikään tarjottava oli varsin vegaaninen. Kaikissa salaateissa oli joko lihaa tai juustoa, kasviscannellonitkin oli kermassa haudutettu ja myös perunamuusissa oli kermaa.
Ruokaa sulattelin kiertelemällä hotellin kauppaa ja katselemalla ihmisiä. Hieman pidempi sulattelu aika olisi saanut olla. Kuuden aikoihin suuntasin nimittäin core-jumppaan, joka keskittyi selkä- ja vatsalihaksiin. Jumpan alussa tuntui edellinen ruokailu huonolta idealta mutta pian tuntemus meni ohi ja sain keskittyä jumppaan täysillä. Jumppa oli nopea tempoinen ja tuntui aika raskaalta. Tosin minun kuntoni taitaa olla nykyään ameeban tasolla joten ei ihmekkään. Yllättävän hyvin pärjäsin kuitenkin kunhan pääsin yli alun noloudesta ja häpeän tunteesta. Osallistujia oli vain kolme joten ei voinut piiloutua massaan. Jumpan ohjannut fysioterapeuttikin kehui suoritustani. Hän taisi huomata että menin fyysisen kuntoni rajoilla ja sitkeästi puuskutin mukana. Jälkeen päin olo on kuin suuremmallakin voittajalla.
Jumpan jälkeen hipsuttelin huoneeseeni kävin suihkussa ja kohta käperryn peiton alle unille. Aamulla 8.30 pärähtää käyntiin saunajooga johon menen vetristämään jumpassa varmasti kipeytyneitä lihaksia. Muutama muukin aktiviteetti on huomiselle suunnitteilla mutta niistä lisää huomeniltana.
Olin mielestäni ottanut hyvin aikaa ehtiäkseni tänne. Katsoin etukäteen matkan pituuden ja suhteutin sen aikaan. Mies sanoi kotoa Ikaalisiin ajavan noin kahdessa ja puolessa tunnissa, päätin varata kolme tuntia. Aikataulua saneli kahdelta oleva vyöhyketerapia varaus. Rehellisesti sanoen viimeisen puoli tuntia ajoin pöttöpoliiseille jarrutellen ja kylpylän pihassa syöksyin ensimmäiseen näkemääni vapaaseen ruutuun, joka oli varattu henkilökunnalle. Yhtä kaikki ehdin ajoissa.
Vyöhyketerapia oli tuttu juttu koulu ajoilta jolloin vuoroin makasin asiakkaana luokkatoverilleni ja vuoroin olin antamassa hoitoja toisille. Tiesin siis mitä tuleman pitää. Hoito tuntui siltä miltä pitikin mutta silti minulla oli olo kuin liukuhihnalla. Hoitavan terapeutin työskentelyote ei ollut erityisen henkilökohtainen eikä lämmin. Terapeutti ei kertaakaan kysynyt onko ote sopiva ja miltä hoito tuntuu. Kun terapeutti sai käsiinsä kohdan joka sai aikaan irvistyksen ja syvän henkäyksen, kohta ohitettiin yhtä vauhdilla kuin muutkin kohdat. Hetkeksikään terapeutti ei pysähtynyt tuntemuksieni kohdalle. Työ oli hyvin rutiinin omaista ja etäistä. Olin varannut puhtaat sukat laitettaviksi jalkoihin hoidon jälkeen. Yhtäkkiä vain tunnen kuinka terapeutti vetää jalkaani sukat jotka minulla oli tullessa ja sanoo että saan nousta. (Sivu mennen sanottuna minun ongelma on juurikin sukissa jotka ovat jo olleet jaloissa ja otettu pois. Vaikka sukat olisivat olleet vain hetken ennen pois ottoa minua inhottaa pukea niitä jalkoihini uudelleen. Siksi kuljen usein avojaloin.)
Vyöhyketerapian jälkeen kirjoittauduin sisään hotelliin ja totesin pettymyksekseni että huoneeni on noin 200 metrin päästä olevassa hotellirakennuksessa. Päärakennukseen pitää kulkea ulkokautta. Matka ei ole pitkä ja on ihan kiva haukata välillä happea. Siltikin päärakennuksen tiloissa ulkotakki on vähän liikaa. Ilman ei oikein tarkene kulkea, sen verran tuulee vaikka keli onkin ollut aika lauha. Myöskään huoneesta ei oikein tule näin iltasella piipahdettua katsomassa miltä meno vaikka tanssilattialla näyttää kun matkaa on. Jos voisi sujauttaa vaikka tossut jalkaan ja hipsutella rappuja ravintolan puolelle tulisi ehkä sosiaalistuttua hieman paremmin.
Hain autoni henkilökunnan parkkiruudusta ja siirsin sen majapaikkani eteen asiakkaille varatulle aluelle. Kannoin laukut huoneeseen ja kävin taloksi. Huone on ihan tavallinen hotellihuone ei mitään erityistä. Toki parveketta tupakointia varten en olisi tarvinut mutta eipä sen olemassa olosta mitään haittaakaan ole.
Neljän aikoihin lähdin buffet päivälliselle. Aika huonosti oli huomioitu tarjoilussa varsin vegaanius mutta itse syönkin kalaa satunnaisesti diabeteshoitajan hartaasta pyynnöstä. Päätin että tämä lomailu on tarpeeksi satunnainen ja päädyin loheen. Näin jälkeen päin en usko että hedelmäsalaattia lukuun ottamatta mikään tarjottava oli varsin vegaaninen. Kaikissa salaateissa oli joko lihaa tai juustoa, kasviscannellonitkin oli kermassa haudutettu ja myös perunamuusissa oli kermaa.
Ruokaa sulattelin kiertelemällä hotellin kauppaa ja katselemalla ihmisiä. Hieman pidempi sulattelu aika olisi saanut olla. Kuuden aikoihin suuntasin nimittäin core-jumppaan, joka keskittyi selkä- ja vatsalihaksiin. Jumpan alussa tuntui edellinen ruokailu huonolta idealta mutta pian tuntemus meni ohi ja sain keskittyä jumppaan täysillä. Jumppa oli nopea tempoinen ja tuntui aika raskaalta. Tosin minun kuntoni taitaa olla nykyään ameeban tasolla joten ei ihmekkään. Yllättävän hyvin pärjäsin kuitenkin kunhan pääsin yli alun noloudesta ja häpeän tunteesta. Osallistujia oli vain kolme joten ei voinut piiloutua massaan. Jumpan ohjannut fysioterapeuttikin kehui suoritustani. Hän taisi huomata että menin fyysisen kuntoni rajoilla ja sitkeästi puuskutin mukana. Jälkeen päin olo on kuin suuremmallakin voittajalla.
Jumpan jälkeen hipsuttelin huoneeseeni kävin suihkussa ja kohta käperryn peiton alle unille. Aamulla 8.30 pärähtää käyntiin saunajooga johon menen vetristämään jumpassa varmasti kipeytyneitä lihaksia. Muutama muukin aktiviteetti on huomiselle suunnitteilla mutta niistä lisää huomeniltana.
Tilaa:
Kommentit (Atom)