Lenssun selätystä

Eilen oli vain vähän outo tunne kurkun ja korvan välillä. Lisäksi ehkä vähän palelsi. Tänä aamuna pää oli kipeä, nenä tukossa ja kaikin puolin nuutunut olo. Flunssahan se sieltä on tulossa. Työpäivä oli piinallinen ja ikään kuin vaistoten muutenkin kurjan olon myös asiakkaat olivat ihan mahdottomia.

Kotiin tultuani etsin helposti saataville troppini, jotka auttavat flunssaan ihan varmasti. Kuvassa on yrttiteetä villiyrteistä, kuivatua pajunkuorta, siankärsämönkukkia sekä mesiangervonkukkia, sitruunaa (yleensä suosin tuoretta mutta hätätilanteita varten pitää kaapista löytyä myös pullo sitruunamehua), hunajaa, tuoretta inkivääriä ja valkosipulia sekä valtava kasa pestäviä nenäliinoja. Nenäliinoja lukuun ottamatta, sekoittelen kuvan tuotteista erilaisia teejuomia ja uutteita joita juon pitkin päivää.

Kunhan troppaamisen aloittaa ajoissa, eikä jää odottamaan kuumeen nousua tai yskän alkamista, jää sairastaminen onneksi aika lyhyeksi.

*Atshii* ja terveyttä syksyyn teille muille.

Noin vuosi vierähti

Näin sitä vierähti vuosi ilman tekstin tekstiä. Mielessä on ollut paljon kirjotusta vaativia aiheita ja otsikoita, mutta viimeinen kipinä on puuttunut.

Nyt kipinän sytytti tuttava, joka on innostunut ekologisesta elämästä, ja kyseli muutamia vinkkejä. Kerroin blogistani ja ilmeisesti kahlattuaan lyhyen blogini läpi, hän kertoi odottavansa lisää lukemista. Voi miten mukavalta tuntui saada innostavaa palautetta.

Vuoden hiljaisuuden jälkeen voisin kertoa missä menen oman ekologisen ajatukseni kanssa nyt.

Viimeisen vuoden aikana päätään on nostanut omavaraisuus-ajattelu. Totuus on, ettei tässä yhteiskunnassa pysty käytännössä kovin helposti täydelliseen omavaraisuuteen, ja yhteiskunnasta irroittautuminen, niin houkuttelevaa kuin se ehkä olisikin, on käytännössä mahdotonta. Silti edes osittainen omavaraisuus ruoan, lämmityksen ja veden suhteen olisi hienoa. Luksuksen puolelle mentäisiin, jos sähkönkin saisi itse tuotettua, mutta se vaatii jo valtavia investointeja.

Jo vuosia sitten minua on kovasti kiehtonut suomen alkuperäisten kotieläinten säilyttäminen. On suomalaisia nauta-, kana-, lammas- ja vuohirotuja, eikä suinkaan saa unohtaa ihanaa suomenhevostamme. Toki nämäkin kotieläimet ovat tänne suomenniemelle joskus tuotu, mutta vuosikymmenien aikana ne ovat sopeutuneet Suomen vuodenaikoihin ja ilmastoon.

Pikkuruista omavaraisuutta ja lähituotantoa silmällä pitäen hankimme muutaman kanan. Suomi-innostuksen myötä rotu oli tietenkin suomalainen maatiaiskana, alhon kanta. Kanojen mukana tuli vahingossa muutama viiriäinen, ja siitä se ajatus sitten lähti. Ensimmäisen talven kanamäärä näyttää olevan 4 munivaa, 3 kukkonuorikkoa ja 8 tipua. Viiriäispuolella munijoita on vajaat parikymmentä ja kukkoja jää kuuteen parveen, kuhunkin yksi. Todellisuudessa ensimmäiset kanat tulivat meille jo viime talvena, mutta tämä tuleva talvi on ensimmäinen koko talvi kun meillä on kanasia.

Kanojen seuraaminen on todella mahtavaa. Sanonnat 'nokkimisjärjestys', 'kukkona tunkiolla' ja 'suoja emon siiven alla', saavat ihan elävän merkityksen. Kuten kaikilla muillakin eläimillä myös kanoilla on oma persoonansa. Porkkana-kana, kanoistamme vanhin, on napakka järjestyksen pitäjä ruokakipolla, eikä nuorilla kukkopojilla ole mitään asiaa syömään ennen kuin rouvasväki on syönyt kupunsa täyteen. Peruna-kana taas on seurallisin ja oikein helposti huomattava persoona. Elina-kana karttaa kosketusta viimeiseen asti, mutta tipujaan suojelee vaikka sudelta. Anna-kana on hurmaavan kaunis sylikana, joka tulee hakemaan herkkuja olkapäältä.

Kun kanat saavat jonkun herkkupalan, esimerkiksi kastemadon, alkaa madon saanut kaakottamaan hurjasti ja ryntäilemään ympäri häkkiä löytääkseen rauhaisan sopukan, jossa nauttia madosta. Tästä metakastahan kaikki muut huomaavat herkkupalan löytyneen ja ryntäävät osingoille. Aikamoisen metakan ja kisailun jälkeen herkku on kadonnut napsuviin nokkiin, ja rauha palaa kanalaan. Olen yrittänyt vinkata, että jos kaikessa hiljaisuudessa herkun löytänyt kiskaisisi sen kitusiinsa, niin saisi varmemmin syödä löytämänsä. Kanojen mielestä silloin ilmeisesti kuitenkin puuttuisi kaikki jännitys elämästä.

Kuvassa Ukko-Vihreä, joka kuoriutui meillä, mutta sai kodin Kemijärveltä

Kesällä kävin kehruukurssilla ja langan teko onnistunee nyt jo. Tosin oikein nättiä lankaa saadakseni pitää vielä vähän reenata värttinän pyöritystä. Karstat löysin netin keskustelupalstalta ja paketin mukana tuli koirankarvaa. Vielä puuttuu värttinä ja lampaanvillaa niin sitten lankatehdas pääsee käynnistymään ihan toden teolla. Ensi kesänä ehkä saadaan oma "angoravillatehdas" tai kaksi.

Toki kaupasta ostaen saisi tasalaatuista lankaa helpommin ja pienemmällä vaivalla, mutta siitä puuttuisi se fiilis ja arvostus omaa työtään kohtaan olisi vain puolinainen, kun langan saamiseksi on tarvittu vain bensaa ajoneuvoon ja pankkikortin vingutusta.

Tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu lampaita, vuohia, kaneja, kasvimaa, kasvihuone ja jotain muuta sellaista pientä. Niitä avaan silti vasta kun suunnitelman rupeaa konkretisoitumaan. Pitäähän jotain jättää teidän lukijoiden mielikuvituksenkin varaan.